Perjantai-illan huumaa

Kysyin äsken itseltäni, onko elämässäni mitään sisältöä, kun istun perjantai-iltana kello yhdeksältä koneella kirjoittaen kehitysbiologian oppimispäiväkirjaa ja tarkkaillen messengeriä, josko sinne joku ilmaantuisi. Nyt siellä näyttää vallitsevan kuolemanhiljaisuus: ei yhtäkään "elävää" olentoa. Voi tätä virtuaalitodellisuuden piinaa! Nykyisin kun kaikkien täytyisi olle tavoitettavissa kellon ympäri sähköisellä viestivälineellä. Voin onneksi lohduttautua tiedolla, että puhelimella voin heidät tarvittaessa tavoittaa, jos kiduttava tarve vaatii.Perjantai-illan elämällä en nyt välttämättä tarkoita baarirellestystä (anteeksi provosoiva termini), vaan elämällä tarkoitan jonkinlaista älyllistä ja nimenomaan sosiaalista toimintaa. On vapaailta, eikö minun kuuluisi olla ystävieni parissa? Tai perheen kenties (rohkeaa)? Paitsi että minulla on tänä perjantai-iltanakin tehtävä: koiranhoito. Ehkä minulla on kuitenkin jonkinlaista elämää, kun minulla on velvollisuuksia? Itse koen se ainakin niin. Ja mä olen aina pitänyt rauhallisten perjantai-iltojen vietosta, jopa yksin. Joskin on myönnettävä, ettei nykyään enää osaa arvostaa yksinäisyyttä, kun on nykyisin aina yksin (edelleenkään ei ristinsielua mesetodellisuudessa).

Kehitysbilsaa lukiessa tulee aina iha mahdoton olo. Huomaa, miten pienestä elämä on kiinni ja miten monimutkainen järjestelmä alkion- ja sikiönkehitys on. Miten litteästä alkiolevystä voi muotoutua kokonainen toimiva eläin tai ihminen? Yksilönkehityksessä kaikki on niin pienestä kiinni; jos jokin aine jää erittymättä, voi koko projekti mennä pieleen. Kehitysbiologia on aiheena erittäin mielenkiintoinen ja haluaisin opiskella sitä kauemminkin kuin kahden viikon ajan. Lajinkehitys kiinnostaa mua yksilönkehitystäkin enemmän, mutta sitä sivutaan meidän opinnoissamme kai vain yhdellä ainokaisella luennolla. Loppu taitaa sitten jäädä oman harrastuneisuuden varaan. Mulla on Darwinin Lajien synty vieläkin lukematta. Jos ottais kunnianhimoiseksi tavoitteeksi lukaista sen kesällä. Hmm.