Näyttelystä tullessani katselin ratikassa eri ihmiskasvoja avautunein silmin. Ihmisvilinässä passivoituu niin helposti ja jättää kanssaihmiset huomiotta, erityisesti suomalaisessa julkisessa kulkuneuvossa, jossa käytösnormeihin kuuluu olla katsomatta ihmisiä silmiin saati sitten jäädä kiinni ihmisten tarkkailusta. Nyt kuitenkin rohkenin. On jännittävää, kuinka helposti ihmisen perusluonteen voi saada tietoonsa vain seuraamalla häntä hetken aikaa ratikassa. Tarkkasilmäinen erottaa heti, kuka joukosta on niuhottaja, kuka nöyrä, kuka hyvinkin omanarvontuntoinen ja kärkäs. Tämän selvittäminen ei vaadi tarkkailtavalta edes yhtäkään sanaa, millä hän kantansa ilmaisisi. Jo kasvojen ilme kertoo paljon: päivällä istuin vastapäätä sellaista miestä, jonka suupielet lähes 90 asteen kulmassa huuliin nähden (hieman liioitellakseni). Ei uskoisi, että niin hapan ilme on edes anatomisesti mahdollista. Mietin, oliko hän hymyillyt eläessään kertaakaan.
Nan Goldinin valokuvanäyttely oli sanalla sanoen puhutteleva. Se herätti samansuuntaisia määrittelemättömiä tunteita kuin jokin aika sitten näkemäni elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (kriitikoiden ylistämä romanialaiselokuva, Nyt-liitteen arvostelijoiltakin kaikilta viisi tähteä). Tavallaan ajatuksen tyhjenivät. Myönnän, että tunsin ensin jonkinsuuntaista vaivautuneisuuttakin, mutta seuratessani diaesityksiä ikään kuin sulin taiteilijan maailmaan hänen kuvaamaansa elämään (lähinnä omaansa). En ehkä löydä kuvien perimmäistä sanomaa -jos sellaista niissä on tarkoitettu olevankaan - sillä en voi sanoa tuntevani taidetta sen paremmin kuin taiteilijatyyppistä luonnettakaan. Sen kuitenkin uskallan sanoa, että Goldin oli pannut hyvin paljon itsestään ja omasta identiteetistään likoon erittäin uskottavin ja elävin tuloksin. Vaikka oma elämäni ei muistutaakaan hänen elämänsä häilyvyyttä (tällaista luin kuvista, en sitten tiedä oli se oikea tulkinta vai feikkiä(tuskin sitä kuitenkaan)), sain kuitenkin maistaa sitä, millaista se voi oikeasti olla.
Näyttelystä saa varmasti irti paljon enemmän toisella yrittämällä. Siljalle kiitokset, että kertoi minulle näyttelystä ja pyysi mukaansa. Myönnän, että itsekseni ei olisi tullut lähdettyä. Uusintakertaa odotellessa.
Kiasman esittely taiteilijasta
Treenailuja
14 vuotta sitten
1 kommentti:
Mahtavaa että tykkäsit!
Mäkin ajattelin vielä eritellä ajatuksiani eilisestä, mutta pitää vielä pureskella hetki. Ei ollut nimittäin helpoin näyttely. Ja vaatisi tosiaan revanssikierroksen.
ps. se repusta nillittänyt eukko oli ihan megavittumainen ämmä - älä siitä välitä. Vaikka ymmärrän kyllä tunteesi - itse olen ihan samanlainen (varmaan itseasiassa pahempikin) enkä osaa ottaa missään asiassa kritiikkiä vastaan. Sitä odotellessa (ja opetellessa)..
Lähetä kommentti